... ja seinää silittää.
Niittykummun keltainen koulutalo jää nyt, 74 oppilaidentäyteisen lukuvuoden jälkeen, tyhjilleen.
Perinteinen koulurakennus on nähnyt luokissaan tuhansia oppilaita, satoja opettajia, vuosikymmenten ajan. Haikeutta on kaikilla lähtijöillä sydämissä, vaikka innolla ja mielenkiinnolla siirrymmekin kohti uusia tuulia.
Niittykummun koulurakennuksen suojissa ovat kasvaneet niin oppilaat, kuin opettajatkin. Koulutalo on ulkoapäin saman näköinen kuin aikanaan valmistuessaan 1940-luvulla. Sisätiloissa on tapahtunut joitakuita muutoksia - suojelukohteena olevan rakennuksen rajoitteet huomioon ottaen. Lasiseiniä ja liukuovia on tuotu luomaan lisää opiskelutiloja, ja luokista löytyy hienoa opetusteknologiaa.
Koulun historiaa on nähtävissä kuitenkin kaikkialla. Jo esimerkiksi siinä, missä sadat ja tuhannet askeleet kaikuvat päivittäin - graniittilattia välivaloksineen on jotain mitä kouluihin ei enää rakenneta. Toisen kerroksen saniteettitilojen ovessa näkyy yhä 'Fluoraustila'-merkintä, antaen omaa osviittaa koulurakennuksen monista vaiheista. Eräs ovi kantaa yhä Jaana Isorannan nimeä - jonka mukaan koulussamme nykyään jaetaan stipendi ansioituneelle vieraan kielen opiskelijalle. Kopiohuoneen seinästä löytyy pieni ikkuna liikuntasaliin - mikä on aikanaan ollut projektoria varten.
Muuttopakkaamisen lomassa on ollut ilo löytää välähdyksiä koulun omasta historiasta, kuten Seppo Sarnion 1950- luvulla tekemä kasvio, -70 lukujen luokkakuvien ihanat arkiset muotiväläykset, ja -80 luvun mainokset markkahintoineen. Näiden seinien sisään on mahtunut niin paljon elämää, niin pitkän aikaa.
Tässä talossa on tietysti myös puutteensakin. Kolmannessa kerroksessa ei ole vessoja, ja koko taloon esteettömästä kulusta voi vain haaveilla. Ilmanvaihtojärjestelmä ei pysy näin suuren ihmislauman vaatimusten mukana. Metrotyömaan räjäytystyöt muutama vuosi sitten sai joitakuita halkeamia ilmestymään seiniin. Jotkut luokat ovat varsin vilpoisia, ja toisissa taasen lämpöä riittää liikaakin. Ikkunat ja ovet ovat kankeita, ja vaativat omanlaista venkslausta avautuakseen tai sulkeutuakseen kunnolla, ja onpa jokunen ovenkahva jäänyt joskus opettajalle käteenkin. Tilat kaikuvat liikaa, ja luokkahuoneet ovat liian pieniä nykyajan luokkakokoihin. Viemäritkin äityvät välillä haisemaan.
Ehkäpä koulurakennus kertoo näin myös meille, että se on valmis eläköitymään, ja meidän on aika poistua.
Niittyportti 3:n keltainen koulu on hyvin kaunis, ja sympaattinen.
Sillä on sielua, luonnetta, historiaa.
On ollut ilo saada olla osana sitä.
Kuva: Maija Sinisalo, Niittykummun koulun rehtori
Teksti: Maria Björkenheim ja Kati Kotamäki
