Viime aikoina blogisti on miettinyt ylläolevaa aaltokuvaa paljon. Tämä yksinkertainen symboli on monesti ollutkin käytössä, kun kuvataan sitä, kuinka työtään ja panostaan on syytä rytmittää.
Aallonharjalla on ne, mihin laittaa täyden panostuksen, ne huipputärkeät ja kiinnostavat kokonaisuudet ja projektit, ja suvantokohdat ovat turvarajalla - siinä mikä ihan hyvin riittää.
Aaltoliike on tärkeää, sillä panostustaan täytyy rytmittää. Jos jokaisen osa-alueen kaikesta mahdollisesta yrittää vetää aallonharjalla, veto loppuu, ja huiput eivät enää tunnukaan huipuilta. Pelkällä turvarajallakaan ei voi vain lampsia, sillä silloin jää ponnistelun ja huipun saavuttamisen huuma väliin.
Luokanopettajalla on monta asiaa hallittavanaan. Lukujärjestyksestä saattaa löytyä esimerkiksi oman luokan kohdalta matematiikka, äidinkieli, historia, ympäristöoppi, liikunta, ja sitten parille muulle luokalle myös liikuntatunnit, ja vielä monialaisten oppimiskokonaisuuksien yhteistunnit. Tässä vaiheessa on siis suunniteltu jo ainakin kuutta eri oppiainetta (sisältäen eriyttämisen ja arvioinnit), ja pidetty mielessä niiden oman n.25 oppilaan lisäksi sen 50 muutakin, joita opettaa viikoittain.
No suunnittelu ja arviointityö on tehty, sitten on vielä oman luokan osalta mahdolliset paperityöt ja dokumentit kirjattavana, yhteydenpito vanhempien kanssa, luokkaretkiasiat.
Opettajien kokoukset ja tiimit, muut opetustyön ulkopuoliset, mutta kouluelämään kuuluvat vastuualueet. Ammatillinen kehitys ja kouluttautuminen työn ohella siihen päälle.
Sitten tietysti omat, ja mahdollisesti lastenkin harrastukset, ja perus arkielämä kaikkine omine osa-alueineen.
Tässä vaiheessa, jos kaikkea näistä pyrkii tekemään täysillä siellä aallonharjalla, koska haluaa tehdä parhaansa, voi veto pian loppua.
Jokaisesta oppiaineesta ei voi yhtäaikaa pitää täyttä draivia päällä itsellään, tai oppilailla. Asioista tulee vain suorituksia toistensa perään, joiden mielekkyys ja merkitys murenee happamoituessaan.
No millä sieltä aallonharjalta pääsee laskettelemaan sinne turvarajalle, ja nauttimaan kyydistä välillä, ennen uutta nousua?
Esimerkiksi tekemällä pidemmän jaksosuunnitelman itselleen, sen perusteella päättää mihin panostaa. Nyt on oppiaineen X vuoro, siinä tehdään monisyinen projekti ja panostetaan paljon. Samaan aikaan muissa aineissa mennään ehkä oppikirjavetoisemmin ja verkkaisemmin. Seuraavaksi oppiaineessa Y ei panostetakaan kokeeseen jakson päätteeksi, vaan arviointi saakin tulla siitä miten näiden viikkojen aikana näyttävät tuntiaktiivisuutensa, ja järjestelmälliset vihkomuistiinpanonsa. Luodaan niille aikaa ja tilaa, ja opetellaan niitä taitoja.
Kun oppilaatkin tietävät, että rytmitys ja työtavat vaihtelevat välillä, hekin voivat säädellä omaa aallokkoaan.
Joitain asioita voi myös "kuitata". Koululla kävi teatteriryhmä, joka esitti näytelmän missä käsiteltiin rahan arvoa ja inflaatiota mielenkiintoisen juonen keinoin, ja osallistuimme työpajaan samasta aiheesta. Kävimme myös pankkimuseossa retkellä, ja pitkin vuotta kerättiin rahaa leirikouluun mm. myyjäisillä. Näinollen rahankäyttöön on moninaisesti tutustuttu ja opiskeltu, ilman että tahkottiin yhteiskuntaopin kirjasta samoja kappaleita. Ne on tällä kuitattu, ja käyty läpi.
Oppikirjoihin saa jäädä tyhjiä sivuja, ja koskemattomia kappaleita. Se ei tarkoita, etteikö niitä asioita olisi opiskeltu, ja opetussuunnitelman mukaisia tavoitteita saavutettu.
Jaettu ilo on myös kaksinkertainen ilo, ja jaettu kuorma on puolitettu. Yhteistyötä on mitoitettu lukujärjestyksiin paljon, otetaan ilo irti siitä, että yhdessä voidaan tehdä. Ota sinä nyt nämä pari viikkoa vetovastuulle, ja sitten taas minä. Tai istutaanko aina keskiviikkoaamuisin kahville opehuoneeseen, ja visioidaan tulevan viikon tunnit?
Ympärillä on osaavia ammattilaisia, jotka kaikki ovat hirveän taitavia kantamaan valtaisia kekoja itse - vaan eikö menisi näppärämmin, jos kasoja jakaisi, ja laskisi turhia kahteen kertaan kannettuja taakkoja pois?
Se, että tekee täysillä, ei välttämättä ole sitä että tekee parhaansa.
Parhaansa tekee silloin, kun on parhaimmillaan.
Parhaimmillaan on silloin, kun välillä innostuen ponnistelee ja riemuitsee ja huipun saavuttamisesta, ja välillä nautiskellen käyskentelee turvarajalla kahlaillen.